Siitä se ajatus sitten lähti

Olen siitä melkein varma. Mekkoinnostus syntyi omista häistä. Siihen asti olin aivan sataprosenttisesti farkkutyttö. No joo, jokunen vakosamettihame ja hellemekko oli aiemminkin löytänyt tiensä vaatekaappiini jo teinistä lähtien, ja yliopiston sitsikulttuurin myötä olin pikkuhiljaa tutustunut iltapukupukeutumisen ihmeelliseen maailmaan.

Mutta koskaan ennen en ollut unelmoinut mekoista. Enkä tuntenut oloani kovin mukavaksi sellaisessa.

Kunnes rupesin suunnittelemaan omia häitäni. Löysin itseni surffaamasta hääpukuvalmistajien sivuilla ja keskustelemasta hääfoorumilla helman pituudesta, kaula-aukon mallista ja korostusväreistä. Miettimässä sifongin ja satiinin eroja ja analysoimassa valkoisen eri sävyjä. Oijoi. Jotain minussa napsahti.

En ole koskaan uskonut porttiteoriaan. Mutta nyt on varmaan pakko myöntyä. En keksi mitään muutakaan syytä sille, että kolmekymppinen nainen, ikuinen farkkutyttö, täysin välinpitämätön viimeisimmästä muodista, asusteista, kengistä, koruista, kynsilakasta ja glitteristä, hurahtaa yhtäkkiä siihen kaikkeen. Naisten hömpötyksiin, muodin maailmaan, trendiväreihin, hörhelöihin. Helmoihin ja korkoihin. Laukkuihin ja lompakoihin. Meikinalusvoiteisiin ja ripsenkasvatusaineisiin. Sillä näin tapahtui  - ja syytän kaikesta tuota mukaviatonta vaaleaa vaatekappaletta, joka teki minulle taikojaan ja lumosi minut. Imaisi minut mukaan tähän hömpötykseen salakavalasti, pikkuhiljaa. Häämekon valinnan jälkeenhän piti miettiä asuun sopivat alusvaatteet, kengät ja ulkovaatteet. Korut, hiukset, meikki ja muu.

Ja sitten häät olivat ohi. Hääpuku piti riisua. Korut, kengät ja hörhelöt pakata pois. Vertailu ja pohdiskelu olivat mennyttä, samoin sovittelu ja mallailu. Netissä juttelu, yhteisöllisyys, jakaminen. Jonkun uuden, kauniin ja ihanan tavoittelu. Sen ihanan pukeminen päälle ja itsensä tunteminen kauniiksi ja naiselliseksi - ihanaksi ja ihailluksi.

Mutta minähän olin oppinut pitämään siitä. Olin oppinut tuntemaan tyydytystä osatessani yhdistää onnistuneesti vaatteen ja asusteen. Löytäessäni juuri ne etsimäni valkoiset sirot saapikkaat edullisesti alennuksesta. Nähdessäni olemattoman vyötäröni korostuvan seksikkäästi juuri oikeanmallisessa mekossa. Saadessani hyväksyviä kommentteja muilta naisilta. Huomatessani, että minäkin olin kaunis ja minutkin huomattiin, kunhan näin vähän vaivaa pukeutumisen eteen.

Niin, kaikkihan me emme ole niin kuvankauniita, että voisimme hurmata ihmiset ympärillämme vaikka juuttisäkissä. "Ne, jotka yrittävät tehdä sitä muilla keinoin, ovat pinnallisia." Näin olin ajatellut aina. "Maailmassa on tärkeämpiäkin asioita kuin kynsilakka ja muotivärit." Totta tuokin. Mutta vasta häitteni myötä tajusin, että näiden asioiden ei tarvitse sulkea toisiaan pois. Ihminen VOI pukeutua kauniisiin mekkoihin ilman, että on pinnallinen. Ihminen VOI kiinnostua muodista, vaatteista ja estetiikasta - ja yhtaikaa kiinnostua myös niistä tärkeistä asioista. Ihminen VOI panostaa ulkonäköönsä - ja silti olla ihan uskottava ja järkevä ihminen. Minulla vain kesti hieman tavallista kauemmin tajuta asia.

Joten tässä sitä ollaan. Keski-ikää kolkuttelemassa ja vasta tutustumassa ihanien vaatteiden, asusteiden ja muiden kauniiden asioiden maailmaan. Etenkin mekkojen. Ihanien mekkojen. Niille menetin sydämeni kertaheitolla.

PS. Menin lopulta naimisiin maistraatissa kuvan puhtaanvalkeassa Mori Leen polvipituisessa sifonkimekossa. Aika hyvä valinta, eikö ollutkin?